Liha muuttui tänään metalliksi. Kultainen sisäfile. Pronssinen kateenkorva,
pehmeän kesämekon viimeinen päivä olla hopeallaan kananreidellä
katsoa pilviä valkeilevia.

Kaiken kesken – meillä oli romanttinen kohtaus ja vain hetki aikaa – se putosi
ruotoineen lihoineen, sydämineen munuaisineen lattialle,
kilahti muttei särkynyt. Lihaa rikkoo vain hammas, taannehtivasti,
kun liha on jo irrotettu elävästä (tekninen kysymys) ja valmistettu
huolellisesti suolassa ja salviassa.

Tuli keittämiskohtaus kun pudonneita ei parannut hukkaan heittää,
ravintoa se on tuokin, sanoin minä, eikä muuta mahdollisuutta ollut
kuin että se oli kovaa ja sitkeää mutta hyvin maustettua. Sen minä sanon, että
hyvä ei ole kun tekniikka, nylkemiset ja lihanleikkuut alkavat tapahtua itsestään
ja ateriat kilahtavat eteemme kuin myytit.

Minähän olin huolellinen.