tosi kaua sit' aleppos, tiet sen joo,
siä oli naine. silmät ko mongooldian ilta ja tukka
pikitaivasta nuoli. siin se makas ku horisontti
välissä auringon ja maan, makas ja sit minä
otin kuin en muuta voinukkaa. maailman aikaa nääs
ei meil' suotu, aamul jo laiva läks'
[sata vuotta sun silmiäs ylistäisin,ja otsaas silmäni hivelis, vuotta kakssataa molemmille rinnoille ihastelua soisin ja varmaan kolkyttuhatta loppuperille ja aikakauden kokonaisen syömmelles - sinä, neito, sen ansaitset, enkä hintaan pienempään rakastaiskaan]
nätisti niinku ruumis vaan makaa, jalat päässä toisessa
ja naisen tukka siel toisessa. ja välissä siinä kun
makas ja minä vaan päälle makasin ja hups, ja
ruumiista sen erotti vaan lämpö ja hengitys ja
en muuta voinukkaa, pisaran verta vuodattaa ja
aamul jo laiva läks', oli olo heleppo
[eikä kauneuttas enää ole, ei marmoriholvissas kaiu lauluni kumu; siellä mato sun vaivoin vaalittua immenkalvoas koittelee ja neitseenkunnias on tomua silkkaa, tuhkaksi himoni pilkkaa. on haudan rauha hieno perin vaan sielläkö muka syleilisin.]
****
****
(julkaisen saman tekstin uudelleen, blogger ei suostu tallentamaan korjausta; eli runotorstai uusiksi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti